The Suutariteoria

Kaikki ovat varmaankin kuulleet, mitä sanotaan suutarin lapsista ja kengistä. Itsehän en ole suutari, eikä minulla ole lapsiakaan, mutta sukkia sen sijaan tehtailen ja aina niitä saa olla paikkaamassa! Parsimusliukuhihnan varrella onkin syntynyt teoria (toiminee suutareihinkin), jonka mukaan neulojalla voi olla sukkia laatikot väärällään, mutta silti hän kulkee (myös) risoissa, parsituissa, uudelleen teritetyissä, uuden pohjan saaneissa ja mitä mielikuvituksellisimmin tavoin kasaan korjatuissa villureissa. Se taas johtuu yksinkertaisesti siitä, että neulojalla on muodostunut kuhunkin sukkaan tunneside. Kaikki sukat ovat tärkeitä, ja niiden siirtyminen autuaammille villasukkamaille tietäisi ammottavaa aukkoa villasukkalaatikkoon. Mikä sitten neuvoksi, jos tuleekin sellainen tilanne, että aamulla tarvitsisi juuri niitä tiettyjä vaaleanpunaisia pitkiä palmikkosukkia, ja ne olisivat jo villiksien taivaassa? Eihän niitä yksinkertaisesti raaski heittää pois, olkoonkin, että ne muistuttavat jo hieman Frankensteinin hirviötä. Olipa taas hyvä idea korjata varsi ruuveilla ja muttereilla. Ja sitä rataa.

Heureka!-hetken jälkeen aloin pohtia, kuinka monta paikkaa on villasukissa vielä ihan sopiva määrä, missä menee se kuuluisa raja. Missä vaiheessa täytyisi osata päästää rakkaat ystävät, jalkaan sopiviksi muovautuneet, kärsimyksistään. Onko kaksi paikkaa sukassa jo liikaa? 

Tätä siis mietin parsiessani. Parsimiseen kuluikin hyvin aikaa, kuvasta laskien parsin tänään kuusi eri kokoista reikää. Kaikki oranssilla fingering-paksuisella Stepillä, koska sitä nyt sattui olemaan sopivan kokoinen jämäkerä, jota en ollut vielä käyttänyt peittoprojektiin. Onko muuten teidän mielestänne paikkojen värillä väliä?

Näissäkin kolmessa sukkaparissa on nyt yhteensä yhdeksän (9!!!) paikkaa. Joku viisaampi(ko?) luopuisi niistä jo, mutta enhän minä vielä pysty. Sitä paitsi tajusin, että kahdet näistä sukista olen tehnyt blogin olemassaoloaikana, eikä niitä vaan koskaan ole täällä esitelty.

Näissä sukissa on ainaoikein tiimalasikantapää, lankana jotain mysteerivillasekoitetta, juoksevuudeltaan n. 420m/100g ja puikot olivat 2,5mm bambuiset. Kuviona neidon kyyneleitä. Varsi on ehkä 15cm pitkä.

Toisissa sukissa on muistaakseni samanmerkkistä lankaa kuin noissa edellisissä, puikot olivat samat ja kuvio apinoitu näistä. Nämä sukat ovat käytännössä varrettomat, sillä kyseessä oli saatu jämäkerä. Ja kantapää on taas sama, aina oikein ja tiimalasi. Miten niin kaavoihin kangistunutta?

Loppukevennyksenä vielä kuva sukista, jotka ovat laskujeni mukaan kymmenestä kohdasta parsitut ja lisää reikiä näyttäisi olevan tulossa. Päätettävä siis olisi, antaako sukkaraasuille armonisku vai pitkittääkö niiden elämää vielä vähän.

Minua kiinnostaisi nyt kovasti tietää, millainen teidän muiden sukkatilanne on. Löytyykö pelkästään priimakuntoisia valioyksilöitä vai onko kaapissa tilaa vanhemmille ja raihnaammillekin tapauksille? Kuinka monta paikkaa on vielä sopiva määrä? Onko paikan värillä väliä? Onko sinulla painavaa asiaa parsimisesta? 

Muotisuunnittelija vauhdissa

Olin tuossa taannoin leirillä, jolla askartelimme muovipusseista. Mulla taisi taas vähän karata mopo käsistä tämän näpertelyn kanssa. Illan haute couture -asu on hääpuku.

Hunnun vaaleanvihreät ja vaaleanpunaiset kukkaset erottuvat hienosti mustaa mekkoa vasten. Mekko on takaapäin melko yksinkertainen lukuunottamatta laahusta. Vasemmassa hihassa on revittyjä ja solmittuja yksityiskohtia, kuten laahuksessakin.

Kengät ovat röyhelöiset, mutta muuten malliltaan yksinkertaiset ja jalkaan istuvat. Uskokaa tai älkää, näissä popoissa on myös pohjat! Kengänpohjat tuovatkkin asukokonaisuuteen lisää luksusta, sillä ne ovat hopeisen väriset.

Etupuolella helmassa on halkio, joka paljastaa alemman helman ruusukkeet. Mekko on modernisti lyhyempi edestä kuin takaa. Yläosa on laskostettu, ja mekko on yksiolkaiminen.

Tällaista haute couturea tällä kertaa. Oli mukavaa päästä askartelemaan jotain päälle pantavaa täysin vailla valmiita rajoja. Kauanhan tässä kesti ja aika lyhytikäinenhän tuo puku oli, mutta ei kai niitä hääpukuja yleensäkään suunnitella käytettäviksi kovin monissa juhlissa... Ja siitä työläydestä vielä sen verran, että parempi överit kuin vajarit.

Wanhoja juttuja

Tuossa haasteeseen vastaamisen lomassa aloin tutkia tietokoneen syövereitä, ja sieltähän löytyi vaikka mitä jännää. Ajattelin jakaa joitain juttuja kuvien muodossa.

Tassu-lapaset. Tein nämä lapaset ysiluokalla, samalla kun luin Tuntematonta sotilasta. Nää lapaset olivat mun ensimmäinen kirjoneuletyöni, mutta niistä tuli siitä huolimatta ihan hyvät. joustin vaan oli vähäsen löysä. Lapaset palvelivat hyvin pulkkamäissä ja muissa, mitä nyt vähän rähjääntyivät reissussa. Lopulta niille kävi niin hassusti, että ne joutuivat tulilinjalle (joku haava tais tulla ehkä...) ja haavoittuivat, kuin Susi ikään. Eikä ollut Rokkaa pelastamassa. Kyllä ne vielä leirikäytössä menee, ei ne ihan täysin kuollut, mutta nyt en oikeastaan edes tiedä, missä nämä on. Toivottavasti ne löytyvät.

Tämä kuva on otettu autossa matkalla pohjoiseen, vissiinkin juuri silloin ysiluokan jälkeisenä kesänä. Nuo sukat ovat nyt kaverillani, ja niissä on reikä pohjassa. Pitäisi vissiin tarjoutua parsimaan se. Tai sitten kaverin on korkea aika saada taas sukat lahjaksi.

Nämä valkoiset pitsisukat ovat uudempaa tuotantoa. Tein ne tänä keväänä ylppärilahjaksi yhdelle kaverille, jolla on ihan älyttömän pieni jalka. Osasin kai onneksi tehdä oikean kokoiset sukat...

Tässä on kevätjuhlamekko, josta puhuin tässä postauksessa. Hiiteen blogikulissit, tässä näkyy ainakin hyvin koulumme kässänluokan sotkuisuus. Tuota mekkoa tosiaan väänsin ilman kaavoja kevätjuhlaa edeltävän iltapäivän koululla, kun kaikki muut olivat kotona. Mekko on kiva, ja se on päässyt käyttöön muihinkin tilaisuuksiin.

Tällaista tällä kerralla, ensi kerralla ehkä jotain tuoreempaa. Löytyisiköhän teiltä muiltakin jotain esittelemättä jääneitä tärkeitä juttuja?

Kaupungin moniydinmalli

Kävipä kerran niin, että kovin peitotutti. Siitäkin on jo vuosi... 

Sopivat langat piti löytää, ja tietenkin keksiä jonkinlainen idea siitä, millaisen torkkupeiton tekisin. Luin samaan aikaan maantieteen toista kurssia, ja siellä käsiteltiin kaupunkeja. Kuva kaupungin moniydinmallista sytytti lampun pääni päällä. Enää tarvitsi pohtia, miten kaupunki rakentuisi.

Päädyin perinteisiin isoäidinneliöihin ja ryhdyin työhön ilman aikomustakaan saada työstä mitenkään järkevän muotoista. Siitä tuli lopujen lopuksi iso, niin iso, että siihen voi kaksikin väsähtänyttä opiskelijaa kääriytyä samaan aikaan. Se onkin ollut jo kovassa käytössä.

Työn värit näkyvät parhaiten ensimmäisessä kuvassa, jälkimmäisistä ehkä saa jotain osviittaa muodosta. Niin ja lanka oli isoveljeä suurimmaksi osaksi (jämät käytetty edellisen postauksen patalappuun), ja sen lisäksi nallea ja vuorelman vetoa kaksinkertaisina. Eli paksua villasekoitelankaa kutosen koukulla. Toimii.

Kaurapuuropiirakkaa

Tällaiset kaurapuuron väriset piirakkasukat tuli pyöräytettyä.



Malli on varmaan perinteisistä perinteisin. Nää oli kyllä maailman nopeimmat neulottavat! Eikä käynyt neulominen tylsäksi väristä huolimatta.



Oma käsi on ehdottomasti paras sukan mallaamisessa, jos ei satu olemaan sopivia jalkoja paikalla, vai miten se menikään...


Sain tuliaisia Saksasta! Vielä kun osaisi saksaa kunnolla.. Onneksi kuvia voi tutkailla kielitaidottomuudesta huolimatta.



Sieltä lehden sisäpuoleltahan löytyikin sitten suloisimmat pöllösukkaset ikinä!

Vielä täytyy yksi juttu esitellä...


Nää on nimittäin mun kaikkien aikojen lempilapaset, Tassulapaset. Ne onkin tikuteltu jo viime talvena, mutta pakkohan ne oli tänne laittaa. Malli omasta päästä, ilman peukalokiilaa, paitsi tassukuvion ruutupiirros on otettu jostain Novitan lehdestä.